Pitävätkö muistosi paikkansa?

Abstract

Aurinkoisena päivänä vuonna 2015 Manhattanilla New Yorkissa tapahtui väkivaltainen kohtaaminen, joka päättyi siihen, että poliisi ampui tummaihoista miestä keskellä vilkasta katua (1). Tilanteelle oli lukuisia silminnäkijöitä, joista media tavoittelikin kahta. Toinen heistä kertoi nähneensä, kuinka poliisi laittoi tummaihoisen miehen käsirautoihin ja ampui hänet siihen paikkaan. Toinen kertoi, kuinka haavoittunut mies yritti juosta poliisia pakoon, kun hänet ammuttiin. Tapahtuma vaikutti olevan yksi monista tilanteista, silloinkin paljon julkisuutta saaneista, joissa yhdysvaltalainen poliisi kohdistaa liiallista voimankäyttöä tummaihoisia kohtaan. Selkkaus kuitenkin tallentui myös videovalvontakameralle, josta näkyy aivan erilainen tapahtumasarja. Tummaihoinen mies jahtaa naispoliisia vasara kädessään ja on juuri lyömässä tätä päähän, kun toinen poliisi pysäyttää miehen ampumalla. Myöhemmin kävi ilmi, että mies oli poliisin etsimä henkilö, joka oli iskenyt täysin vieraita ohikulkijoita vasaralla päähän, ja että poliisikaksikko oli tunnistanut hänet. Miten on mahdollista, että tapauksen läheltä, kirkkaassa päivänvalossa nähneet henkilöt erehtyivät niin totaalisesti? Heillä tuskin oli syitä valehdella eivätkä he olleet keskustelleet keskenään. Käsiraudoista kertonut todistaja oli videon nähtyään varsin nolona. Hänen erehdyksensä ei kuitenkaan ole mitenkään poikkeava. Tällaisia virheitä voi tapahtua kenelle tahansa meistä, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä tapahtuukin useammin kuin haluaisimme ajatella. Kun kohtaamme edellä kuvatun kaltaisen, nopeasti etenevän tilanteen, emme pysty havainnoimaan ja painamaan mieleemme kaikkia tapahtumia, vaan vain tiedonmuruja sieltä täältä. Niistä aivomme nopeasti ja meiltä laajalti tiedostamattomalla tavalla tekevät päätelmiä. Mitä emme ole havainneet tai emme muista, sitä ennakkokäsityksemme auliisti paikkaavat (2). Manhattanin todistajien päättelyyn lienee vaikuttanut julkisuudessa käyty keskustelu poliisiväkivallasta. Medialta saatu tieto todellakin vaikuttaa muistiimme (3). Useassa tutkimuksessa on todettu ihmisten luoneen virheellisiä muistikuvia paljon julkisuutta saaneista tapahtumista. Hollantilaistutkimuksen osallistujat kertoivat nähneensä videon Amsterdamissa sattuneesta lentokoneturmasta. Englantilaiset koehenkilöt uskoivat nähneensä videon prinsessa Dianan kuolonkolarista ja ruotsalaiset kertoivat näkemästään Estonian uppoamista kuvaavasta videosta - paitsi että yhdestäkään näistä tapauksista ei tiettävästi ollut videoita olemassakaan. Ihmismieli on niin hyvä kuvittelemaan, miltä joku tilanne näyttää ja tuntuu, että muisto kuvitelmasta voi olla yhtä aidon tuntuinen kuin muisto oikeasta tapahtumasta. Myös muilta ihmisiltä saamamme tieto on vaikutusvaltaista. Ihminen on laumaeläin, ja eloonjäämisemme on ollut riippuvaista hyvästä yhteistoiminnasta. Tutkimuksissa onkin todettu, että jos kaksi henkilöä kuvittelee näkevänsä saman tapahtuman, mutta he näkevätkin eri tapahtumia ja heitä pyydetään muistelemaan tapahtumaa yhdessä, alkaa kummankin kertomukseen etsiytyä toisen havainnoimia asioita. Tämän huomasi myös Ruotsin poliisi tutkiessaan ministeri Anna Lindhin puukotusta Nordiska Kompanietin (NK) tavaratalossa vuonna 2003 (4). Tapahtumalla oli lukuisia silminnäkijöitä, joita poliisi pyysi odottamaan samassa tilassa, kunnes heitä ehdittäisiin kuulla. Odotusaikana todistajat - luonnollisesti - juttelivat tapahtumasta. Myöhemmin usea heistä kertoi, että puukottajalla oli maastokuvioinen takki. Todellisuudessa hänellä oli harmaa huppari ja armeijanvihreät housut. Kertomus maastokuvioisesta takista sopi kuitenkin yhteen miehen olemuksen kanssa, ja lisäksi kuvauksen antanut todistaja oli seissyt lähimpänä tilannetta, minkä vuoksi muut todistajat eivät osanneet epäillä tätä. Uudesta tiedosta tuli näin osa heidänkin muistikuviaan.